Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Satakunnan Yrittäjät Verotiedot

Jatkokertomus osa 8: Ei eksy taivaan lintukaan

Nousin ylös penkiltä. Taivas oli pilvistynyt. Vain vähäinen auringonsäde lämmitti puistossa kulkevia ihmisiä. Katsoin kumararyhtisen vanhan miehen perään. Jokin minussa sai seuraamaan häntä. Hänen askeleensa olivat hitaat. En tiennyt mikä siinä miehessä veti puoleensa. Hänen kohtalonsa oli samanlainen kuin minun. Näin silmissäni selvästi hänen kokemuksensa. Miehen herkkyys ja kyky rakkauteen sokaisi minut. Näin kuinka hän ojentui vaimonsa yli ja päästi hänet tuskistaan. Minun elämäni oli aivan toisenlainen. Minun elämäni oli tuskaa. Minä olin tehnyt vääriin. Saavutin vanhan miehen nopeasti. Hän pysähtyi ja katsoi minua pitkään surullisennäköisillä silmillään. Hän laski kätensä minun käteni päälle ja lausui jotain hiljaa. En kuullut mitä hän sanoi, mutta jotenkin ymmärsin miestä. Mies istuutui lähimmälle penkille ja kertoi kuinka oli tuntenut oudon tunteen sisimmissään kun oli kävellyt ohitseni. Minun oli pakko yhtyä miehen puheisiin. – Sinä teit väärin, minä oikein, mies sanoi. Mitä hän tarkoitti? Mistä mies voisi tietää mitä minä olin tehnyt? – Me molemmat pakenimme. – Mitä? – Elämäämme. Tulevaisuutta. – En ymmärrä? – Me olemme elämämme eläneet, mies sanoi ja tarttui käteeni kiinni. – Kuka olet? – Kyllä sinä tiedät. Me olemme tunteneet toisemme iäisyyden ajan. Olemme vain molemmat eläneet erilaista elämää. Yhdessä meidän olisi elämämme pitänyt elää, se vain ei ollut enää mahdollista. Vaimoni sairastui jo hyvin nuorena. Saimme kuitenkin perheen, lapset ovat jo aikuisia. Emme pystyneet huolehtimaan heistä. Meidän oli pakko antaa heidät maailmalle. He elävät omaa onneaan jossakin kaukana kotoa. Yksi asia kuitenkin on jäänyt, se on tunne, jonka tuntee kun kohtaa oikean ihmisen. Sellaisen ihmisen, jonka kanssa on jotain yhteistä. Sinä olet antanut rakkauden pois, niin tein minäkin. – Minä tapoin vaimoni! huusin hänelle. Mies käänsi katseensa minua päin. Ensikertaa hänen silmissään huomasin jotain outoa. Yhtä aikaa pelkoa ja rakkautta. Hänen silmänsä olivat kuin minun silmäni. Ne näkivät ihmisen sisimpään. Mies laski kätensä olkapäälleni ja sanoi. – Meissä on yhteistä. Minäkin menetin vaimoni oman käteni kautta, minulla ei ollut mahdollisuutta tehdä toisin. En voinut enää katsoa vierestä hänen kärsimystään. Hän ei koskaan puhunut kivuista, mutta tiesin, että niitä oli. – Vaimoni oli raskaana toiselle miehelle! Silmäni kostuivat kyynelistä. En tiennyt koska olin viimeksi näyttänyt niin julkisesti tunteeni kuin tein nyt. Se pelotti minua. – Sinä teit mitä oli pakko, me molemmat olemme ansainneet seuraamukset. Emme olisi saaneet tehdä niin. Jumalakin opettaa, älä tapa. Me tapoimme ja me saamme kärsiä. – Mitä tarkoitat? – Tule poika, mies sanoi ja nousi ylös. Hän ojensi kätensä. Otin kiinni. Kävelimme hetken aikaa puiston läpi. Ylitimme tien. Kuljimme monien katujen halki. Matkan teko oli hidasta, me kuljimme hänen ehdoillaan. Pysähdyimme vasta kauniin maiseman edessä. Katsoimme suoraan paratiisiin. Alhaalla laaksossa kukkivat kauniit moniväriset kukat, nurmi oli vihreää. Aurinko paistoi. Käännyin katsomaan tulosuuntaamme. Takana oli synkät mustat pilvet, vain edessäpäin oli valoa. Mies puristi tiukasti kädestäni kiinni. Hän katsoi minua päin ja nyökkäsi. Astuimme eteenpäin askeleen. Olimme lähempänä reunaa. Joka askel vei lähemmäksi paratiisia. Olimme aivan reunalla. Takaisinpäin ei ollut enää menemistä. Emme voineet perua mitään mitä olimme elämässämme tehneet. Viimeinen askel ja olisimme perillä, matkalla paratiisiin. – Yhdessä olemme elämämme aloittaneet ja yhdessä lopetamme, mies lausui viimeiset sanat ja astui askeleen eteenpäin. Matka paratiisiin oli lyhyt. Mies käänsi katseensa minuun päin ja hymyili. Hymyssä oli paljon tuttua. Hymy, jonka olin unohtanut, oli tuolla miehellä. Katsoin miestä suoraan silmiin ja näin hänen sielunsa. Se oli puhdas, toisin kuin minun. – Isä? kysyin hymyillen. – Poikani. Katso alaspäin, mitä näet? Katsoin alas. Edessä oli suuret kauniit niityt, keskellä niittyä lähde, jonka vieressä istui yksi henkilö. Kävelin lähemmäksi hahmoa, joka ammensi pulloonsa vettä. Naisen pitkät harmaat suortuvat ylsivät lantiolle saakka. Seisahduin katsomaan naista, jonka hymy sai minut palaamaan nuoruuteeni. Hetkiin jolloin me olimme perhe. Hetkiin, jolloin olimme yhdessä. Minä olin kotona. Minä olin päässyt takaisin kotiin. Minä olin paratiisissa. Paratiisissa, johon löytää jokainen taivaan lintu eksymättä. Sarja päättyy. En tiennyt koska olin viimeksi näyttänyt niin julkisesti tunteeni kuin tein nyt. Se pelotti minua. Katsoin miestä suoraan silmiin ja näin hänen sielunsa. Se oli puhdas, toisin kuin minun.