Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Satakunnan Yrittäjät Verotiedot

Annu Valonen kolumnoi: Oura luomaa talvellakin

Ouran saaristo on Selkämeren kansallispuistoon kuuluva ainutlaatuinen saarirykelmä, joka sijaitsee avomeren äärellä. Ensimmäisiin saariin on mantereelta matkaa noin neljä kilometriä. Ourassa käydään yleensä vain kesällä. Suositun turistikohteen eri saariin meidänkin perhe veneilee joka kesä muutamia kertoja. Viime viikolla sain harvinaislaatuisen tilaisuuden, kun pääsimme käymään Ourassa näin talviaikaan jäitä myöden. Harvinaista se on siksi, että joka talvi ei enää tule niin paksuja jäitä, että sinne voisi mennä jalkaisin tai kelkalla. Paksuihin toppahaalareihin sonnustautuneina lähdimme matkaan. Mönkijän vetämä rekiletka poukkoili jäätä pitkin vajaan tunnin ajan, tuulen tuivertaessa ja lumen kevyesti tuiskuttaessa huivien ja huppujen suojaamia kasvojamme. Viimein saavuimme Ouran luotsituvalle. Vastassa oli hiljainen maisema ja Ouran lumoava sininen valo, joka on aina tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Tälläkin kertaa juuri tuo valo oli huikea ja ainutlaatuinen kokemus. Vaikka taivas oli pilvien peitossa, eikä suoraa auringonpaistetta ollut, maiseman luonnonvalo oli hyvin erilainen kuin mantereella. Siniharmaa taivas pilvipeitteineen ja valkoisen lumen heijastus, me pienet ihmiset suuren ihmeellisen valon ympäröiminä, sininen hetki. Joimme kupposet kuumaa termoskannusta ja nautimme luonnon täydellisestä hiljaisuudesta ympärillämme, ei edes lintujen laulua kuulunut tässä karussa ja kivikkoisessa maisemassa. Hiljaisuus on nykyajan hälinän keskellä harvinaista herkkua. Erään Ourassa talviretkellä olleen muistoissa on talvi, jolloin luotsituvan takana oli ahtojäiden muodostama pitkä, noin viisi metriä korkea röykkiö, kuin valtava jääseinämä. Näkymät olivat olleet kuulemma kuin pohjoisnavalla. Ahtojäiden muodostamiin onkaloihin oli pystynyt jopa kävelemään sisälle. Tämä kokemus oli jäänyt kertojan mieleen lähtemättömästi. Ouran hiljaisuuteen olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta takaisin mantereelle oli lähdettävä. Pakkauduimme jälleen rekeen ja lähdimme poukkoillen mantereen suuntaan. Pois lähtiessä mieleeni jäi kuva jääkentän keskellä kohoavasta yksittäisestä saaresta, jossa oli muutaman puun ympäröimänä pieni harmaa talo ja talossa haalistuneen punainen katto. Rakennus ja sen hillityt värisävyt siniharmaata taivasta vasten olivat kuin huikean hieno maalaus, taideteos jollaista ihmiskäsi ei pystyisi milloinkaan toisintamaan. Ouran saaristo on jälleen näyttänyt minulle uuden puolen itsestään. Kiitollisena painan nämä kuvat muistini aarrekammioihin. "Ouran saaristo on jälleen näyttänyt minulle uuden puolen itsestään.