Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Satakunnan Yrittäjät Verotiedot

Kunnan eteläpään kylissä syntyi kahakoita vuonna 1918 – tapahtumat olivat suuri onnettomuus ja katastrofi

Merikarvia oli vuonna 1918 pääosin valkoisten hallussa. Suuria taisteluita ei kunnan alueella käyty. Lähinnä kyse oli pienista kahakoista kunnan eteläpäässä, sillä punaisten ja valkoisten rintamalinja kulki kunnan eteläosissa. Kahakoita puhkesi Haminaholmassa, Pohjansahassa ja Lammelassa. Seppo Haukoranta on perehtynyt vuoden 1918 tapahtumiin Merikarvialla. Hän on kirjoittanut aiheesta kaksi kirjaakin: Merikarvia 1918 ja Kapinan aikaan Merikarvialla . Molemmat löytyvät Merikarvian kirjastosta. Kolmas kirjakin on jo tekeillä. –Kyllähän tuon vuoden tapahtumat olivat suuri onnettomuus ja katastrofi. Tuona aikana syntyneet haavat eivät ole vieläkään täysin parantuneet, Haukoranta pohtii. Haukorannan selvitysten mukaan Haminaholman saaressa sijaitsi suuri saha, ja siellä punaiset ja valkoiset kahakoivat 21. helmikuuta alkaen. Punaiset hyökkäsivät sahalle, mutta kun yritys epäonnistui, ryhtyivät he seuraavana päivänä tekemään mantereen puolelta saartoliikettä ahdistaen valkoisten joukkoja kahdelta puolelta. Koko päivän puolustautuen valkoiset vetäytyivät tieltä, jolloin punaiset saivat haltuunsa Haminaholman ja Pohjansahan kylät. Taistelu Haminaholmasta jatkui 25. päivänä, jolloin valkoiset valtasivat Haminaholman takaisin. Näin lääkärimajuri A. Mikkonen kuvaa päivän tapahtumia: "Valkoisen etuvartion kimppuun (16 nuorukaista) hyökkäsi punaisten noin 80 miehen joukko, joka saartoi valkoiset Haminaholman saarella olevan sahan rakennuksiin. Etuvartio piti puoliaan noin 3–4 tuntia, kunnes apujoukko noin 45 miestä saapui ajaen aukeaa meren jäätä suoraan taisteluun. Silloin punaiset pakenivat." Tässä kahakassa sai surmansa kymmenen punaista, kaksi murhattiin eli ammuttiin kiinnisaatuna paikalla, neljä vangittiin ja kuljetettiin Merikarvialle. Muutaman päivän kuulustelujen jälkeen vangitut punaiset vietiin Mankanevalle, missä heidät mestattiin eli ammuttiin paikalla. Helmikuun 25. ja 26. päivinä käytiin Pohjansahassa useita kahakoita valkoisten ja punaisten välillä. Jääkärivänrikki Max Lindholmin johtama valkoisten hevoskolonna oli tulossa oli tulossa Lammelan suunnasta kohti Pohjansahaa, kun punaiset alkoivat ampua väijyksistä, kiviaidan takaa. Punaisten kuularuisku eli konekivääri kaatoi kaikkiaan kuusi valkoista ja haavoitti muutamia. Samassa kahakassa kaatui 14 punaista ja yksi venäläinen. Peipussa ammuskeltiin 25.2. silloisen Mahlamäen talon luona. Kuolonuhreja ei ilmeisesti tullut. Samana päivänä Pohjansahassa oli Rantatien varrella olevan kiven takana valkoisten konekivääri. Tästä paikasta he ampuivat punaisten hallussa olevaa taloa kohti. Kahakassa kuoli seitsemän punaista ja viisi venäläistä, jotka haudattiin suohon puoli kilometriä Pohjansahasta Köörtilään päin. Suurempi taistelu käytiin Pirttijärvellä samana päivänä. Vastakkain oli parisataa valkoista ja toistatuhatta punaista. –K.K Saarenheimon kirjassa ”Porin Rykmentti Vapaussodassa” on maininta lähes kahdestatuhannesta miehestä. Se lienee tyypillistä kirjoittajan vahvasti liioittelemaa ”totuutta”, Haukoranta arvioi. Haukorannan omia sukulaisia taisteli valkoisten puolella. –Isoisäni Edward Stenbacka oli sodan alkaessa jo yli 30-vuotias perheellinen mies, joten hän ei osallistunut varsinaisiin taisteluihin. Enimmäkseen hän oli erilaisissa vartiointitehtävissä. Mikään aatteen palo ei häntä ajanut valkoisten riveihin. Lähinnä hän oli mukana velvollisuudentunnosta täyttääkseen tehtävänsä. Haukorannan isäpuoli oli mukana valkoisten rintamajoukoissa kuuluen I Krenatöörirykmentin Kristiinan pataljoonaan. –Ei hänkään ollut mikään aatteen mies, mutta kun pataljoonassa sai 15 markkaa päivässä palkkaa, niin kotona oltiin tyytyväisiä, kun siellä oli yksi suu vähemmän ruokittavana, Haukoranta juttelee. Suomi oli julistautunut itsenäiseksi vuonna 1917, ja venäläissotilaat alkoivat poistua maasta. Porvarit olivat perustaneet suojeluskuntaverkoston. Vasemmistolla oli omat työväen järjestyskaartinsa. Kun järjestyskaartit radikalisoituivat, niistä muodostui punakaarteja. Sisällissodassa punakaarteja avusti noin 2000-7000 venäläistä sotilasta. Valkoiset saivat tukea saksalaisilta ja ruotsalaisilta sotilailta. Saksalaisia sotilaita oli mukana noin 13 000 miestä ja ruotsalaisia 1100.