Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Satakunnan Yrittäjät Verotiedot

Kohuyrittäjä joutui rujojen syytösten kohteeksi: "Huumeiden hyysääjä, joka toi terroristit kuntaan ja odottaa lasta turvapaikanhakijalle"

Merikarvialainen Satu Vähätalo, 36, on nuoresta iästä huolimatta keitetty niin monissa liemissä, että naisen nahka on marinoitunut lähes iskun kestäväksi. Merikievaria kuusi vuotta pyörittänyt Vähätalo ui mielellään vastavirtaan ja uskaltaa tehdä ratkaisuja, jotka eivät miellytä aina kaikkia. Viimeisin Vähätalon aiheuttama julkinen kalabaliikki liittyy huumekohussa ryvettyneen laulaja Jari Sillanpään palkkaamiseen Merikievariin esiintyjäksi. Kun muut tahot purkivat esiintymissopimuksia Sillanpään kanssa, Vähätalo päätti aloittaa Merikievarin kesän tanssikauden jo 18.5., jotta saisi Sillanpään esiintyjäksi. –En halunnut potkia maassa makaavaa. Kaikkien lööppien takana on kuitenkin ihminen. En missään nimessä hyväksy huumeita ja minulla on henkilökohtaisesti nollatoleranssi jopa tupakan polttoon. Jarilla on kuitenkin iso organisaatio ympärillä, joilla on perheet elätettävänä. Pitääkö heidän kaikkien hakea sairauslomaa tämän takia, Vähätalo kysyy. Vähätalon mukaan Sillanpää on hoitanut työnsä hyvin, ja se mitä mies vapaa-ajallaan puuhaa, ei kuulu muille. –Jos menet kaupan kassalle, mistä tiedät, ettei tämä käytä vapaa-ajalla huumeita? Tällä logiikalla työt loppuisivat niin meillä kuin muuallakin, jos jokaisen henkilökohtaiset ongelmat aiheuttaisivat töiden loppumisen. Eihän me kytätä artistien viinankäyttöäkään ja puhalluteta ennen lavalle menoa, Vähätalo muistuttaa. Pari vuotta sitten Vähätalo oli vielä suuremman kohun keskellä, kun nainen päätti tehdä Merikievarista tilapäisen hätämajoitusyksikön turvapaikanhakijoille. Vähätalo joutui kiusaamisen ja vainon kohteeksi päätöksensä takia, vaikka taustalla oli auttamisen halun lisäksi puhtaasti taloudellinen syy. Hän halusi pitää oman firman pystyssä, jotta voisi elättää itsensä ja tyttärensä sekä säilyttää työntekijöidensä työpaikat. –Puhuttiin, että olin tuonut Isis-terroristit Merikarvialle. Olin suvakkihuora, joka oli kuulemma joukkoraiskattu ja odotin mukulaa maahanmuuttajalle, Vähätalo avaa kiusaamisen taustoja. Vähätalo myöntää, ettei ollut itsekään vapaa ennakkoluuloista, mutta kokemus opetti, että kaikkia turvapaikanhakijoita ei voi niputtaa yhteen. –Meillä ei ollut koko aikana mitään ongelmia. Kaikille tehtiin heti selväksi säännöt, eikä ketään lähennelty eikä pahoinpidelty. Täällä elettiin ihan normaalia arkea ja opeteltiin tämän yhteiskunnan sääntöjä, Vähätalo painottaa. Kolme kuukautta hätämajoitusyksikkönä jätti pysyvän jäljen niin Vähätaloon kuin koko Merikievarin henkilökuntaan. –Alkuun meille tuli turvapaikanhakijoita, mutta kolmen kuukauden päästä täältä lähti kaksi bussilastillista ihmisiä. Isotkin miehet itkivät pihassa, kun lähdön aika koitti, Vähätalo muistelee. Turvapaikkakeskukseen liittyvä kohu oli Vähätalon mukaan silti pientä sen rinnalla, mitä elämä hänen eteensä oli jo aiemmin tuonut. –Kun turvapaikkahakijat tulivat, suurin paskakasa oli jo siihen mennessä tullut niskaan. Olin saanut muutamaa kuukautta aiemmin burn outin ja sairastuin keskivaikeaan masennukseen. Vähätalo myöntää, että olisi pitänyt ymmärtää hälytyskellojen soivan jo vuonna 2014, kun hän oli jo toukokuussa ennen kiireisen tanssikauden alkamista ihan loppu. –Yllätin itseni itkemästä salaa. En saanut nukuttua ja missään ei ollut hyvä olla. Olen kuitenkin suorittajaihminen ja hoidin silti työn ja perheen mahdollisimman hyvin. Kesällä 2015 Vähätalo joutui myöntämään, ettei kaikki ole kunnossa. –Otin päivän vapaaksi ja lähetin tyttären yökylään, että saisin itkeä yhden päivän yksin. En olisi varmaan siinäkään vaiheessa mennyt lääkäriin, ellei tyttärellä ei olisi jäänyt koulukirja kotiin ja hän palasi sitä hakemaan sukulaisnaisen kanssa. Siinä vaiheessa en saanut enää itkua loppumaan. Lääkärissä Vähätalon padot murtuivat ja pintaan nousivat avioeron aiheuttama pettymys sekä käsittelemätön surutyö vuonna 2012 sydäninfarktiin kuolleen isän vuoksi. Vähätalo oli tuolloin juuri ostanut Merikievarin, eikä surutyölle tai romahtamiselle ollut sillä hetkellä aikaa. –Olin ollut iskän tyttö ja oli kauheaa, etten ehtinyt kertoa isälle Merikievarin ostamisesta. Joka aamu vuoden ajan, kun ajoin töihin, kuuntelin Sinitaivaan kappaletta Ikuisuus aamuun ja itkin. Seon huoltoaseman kohdalla pyyhin kyyneleet ja ryhdyin töihin, Vähätalo muistelee vedet silmissä. Lääkäri määräsi välittömästi lääkkeet sekä terapiaa. –Jos olisin ollut palkkatyössä, olisin saanut heti kolme kuukautta sairauslomaa. Yrittäjänä en voinut jäädä sairauslomalle, sillä olin yksin firman kanssa ja taloudelliset ongelmat painoivat päälle. Vähätalo kävi terapiassa puolentoista vuoden ajan ja ensimmäisen vuoden hän itki joka kerta vastaanotolla. –Kun huomasin ensimmäisen kerran, että nyt en ole itkenyt, palasin ovelta sanomaan terapeutille, että hei, mä en itkenyt. No siitä ilosta meinasi tulla uusi itku, Vähätalo naurahtaa. Vähätalo nousi pikkuhiljaa jaloilleen ja oppi kuuntelemaan kehoaan ja vähentämään työtaakkaa. Hän pisti Merikievarin myyntiin, jotta saisi enemmän aikaa itselleen ja teini-ikäiselle tyttärelleen. Vähätalo jäi Merikievariin kuitenkin osaomistajaksi. –Ei ole koskaan tullut mieleen, että luovuttaisin. Kuuntelen itseäni enemmän, sillä masennus on taustalla koko ajan. Olen oppinut, ettei tarvitse suorittaa koko ajan. Ajattelen silti edelleen niin, että olen superlaiska, jos istun vähänkään alas. Vähätalo on löytänyt myös pitkään kadoksissa olleen naurunsa, vaikka elämä koettelee häntä edelleen lähipiirissä hiljattain tapahtuneiden kuolematapausten muodossa. –Oma nauru oli hukassa monta kuukautta. Yhtenä päivänä nauru alkoi tulla töissä, eikä se loppunut. Nauroin niin paljon, että vatsa oli seuraavana päivänä kipeä. Jotta haasteet eivät loppuisi kesken, Vähätalo avasi pääsiäisenä yhtiökumppaninsa kanssa Merikarvian keskustaan uuden ravintolan, Säästökulman Baarin. Se ei kuitenkaan ole paikka, jossa Vähätalo näkisi itsensä vielä eläkepäivillä, vaan baari on välietappi elämän mittaisella matkalla. Ikänsä Merikarvialla asunut Vähätalo haaveilee maisemanvaihdoksesta ja normaalista palkkatyöstä myyntityön parissa. –Jos palkkaisin jonkun töihin, palkkaisin itseni, toipuva työnarkomaani kuittaa. Syntynyt: 17.5.1981 Merikarvialla. Asuu: Merikarvialla. Ammatti: Yrittäjä, osaomistaja Merikievarissa ja Säästökulman baarissa. Koulutus: Ylioppilas. Perhe:15-vuotias tytär. Harrastukset: Vesijuoksu, musiikki ja työnteko. Jos olisin ollut palkkatyössä, olisin saanut heti kolme kuukautta sairauslomaa. Yrittäjänä en voinut jäädä sairauslomalle, sillä olin yksin firman kanssa ja taloudelliset ongelmat painoivat päälle. Alkuun meille tuli turvapaikanhakijoita, mutta kolmen kuukauden päästä täältä lähti kaksi bussilastillista ihmisiä. Isotkin miehet itkivät pihassa, kun lähdön aika koitti.