Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Satakunnan Yrittäjät Verotiedot

Tapahtui Merikarvialla: Ensimmäinen tarina – esipuhe

Enoni Esko Sipilä on näitten juttujen päähenkilö. Toinen olen minä. Tapahtumapaikka on aina Merikarvia. Kumpikaan meistä ei ole syntyään merikarvialainen, mutta enostani tuli kyllä, sotien jälkeen Merikarvialle muutettuaan, täysin ”henkeen ja vereen” merikarvialainen, eikä hän puhunut juuri koskaan synnyinpitäjästään Parkanosta. Minustakin tuli suuri Merikarvian ja meren ystävä enoni ja hänen Leila-vaimonsa (o.s. Poijärvi) ansiosta. Esko Sipilä muistettaneen tämän lehden esi-isän Merikarvian kunnallislehden eli ”Kunnan kuivan” värikkäänä toimittajana. Samoin kuin Säästöpankin johtajana. Hän oli kuitenkin myös rakas enoni, jonka luona vietin pikkuveljeni Timon kanssa melkein kaikki lapsuuden kesäni vuoden 1945 jälkeen sillä seurauksella, että minäkin kiinnyin Merikarviaan. Matkustimme sinne aluksi Hämeenlinnasta ja myöhemmin Helsingistä. Ensin menimme junalla Poriin ja sieltä Ojalan linja-autolla perille. Usein oli mukana myös samanikäinen serkkuni Turo . Vaikka vain harva minulle tuttu merikarvialainen on enää elossa tai asuu Merikarvialla, olen pyrkinyt yhä edelleen käymään siellä kerran kesässä, Meripäivillä, Ouran oopperan näytöksissä tai jos oikein onnistaa, ”myllärin” Jukan mökillä Klupun saaressa Ourassa. Lapsirakkaiden , mutta lapsettomien, Eskon ja Leilan luona saimme viettää ihanaa ja suhteellisen vapaata elämää, välillä jopa suhteettoman vapaata, kaukana upseeri-isäni kontrollista. Silloin tapahtui tietysti myös kaikenlaisia hauskoja sattumuksia meille lapsille, mutta havaintojeni mukaan myös Esko-enolleni. Leilalle ei juurikaan niitä sattunut, hän oli järkevä ihminen. Näistä sattumuksista haluaisin kertoa pieniä tarinoita teille, hyvät lehden lukijat, ihan vain teitä huvittaakseni. Esko oli hyvin huumorintajuinen, kirjallisesti lahjakas ja meille lempeä eno, vaikka olikin entinen sotasankari, isänmaallinen, sissi ja ulaani. Vain juovuspäissään hän ärhenteli, mutta vain vaimolleen Leilalle, mutta vain ärhenteli, väkivaltainen hän ei ollut, eikä pelätä tarvinnut koskaan. Esko kyllä oli aika usein juovuspäissään, ja senpä takia hänelle niitä sattumuksia sattui. Varhaisin kuulemani enoni kommellus sattui jo sodan aikana. Tarina oli seuraava: Sissikapteeni Eskolle oli kuulemma myönnetty Mannerheim-risti. Hän oli mennyt noutamaan sitä Helsinkiin ja juovuspäissään joutunut tappeluun sotapoliisin kanssa. Tästä seurauksena mitali peruttiin. En ole saanut selville, onko tapauksella todellisuuspohjaa, mutta enoni tuntien ei mikään ihme olisi, jos se myös olisi totta. Enokin voi olla tärkeä ja läheinen ja minulle Esko oli. Hän opetti minut seilaamaan ja tuntemaan meren ja Merikarvian karikot. Tosin niitä karikoita löysin sitten myöhemmin paljon lisää, ihan omin päin.