Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Satakunnan Yrittäjät Vaalikone

Suomen hiipunut hiihtomenestys – miljoonahintaisesta huoltovaunusta apua ei tullut

Ennen Seefeldin MM-hiihtoja TV-kanavat toivat omiin lähetyksiinsä tukun ”asiantuntijoita” seikkaperäisesti kertomaan, mitkä ovat hiihtäjiemme mahdollisuudet. Tietysti esiin nousee mahtava menestys. Kultaa, ja muita mitaleita tulee roppakaupalla. Karu totuus on kuitenkin toinen. Odotettu, 5-6, jopa 8 mitalia jäi haaveeksi, mutta tulihan edes yksi. Vähempää kun ei voi tulla. Nopeasti selviää myöskin syy: ”Kapulat” eivät toimineet. Ei ollut pitoa, ei myöskään luistoa. Huolto on töpännyt. Miljoonahintaisesta huoltovaunusta apua ei tullut. Ääni väristen ja itkua tuhisten hiihtäjät, lähes kaikki, saapuivat median eteen kertomaan tuntojaan. Kunto on hyvä ja fiilis oli ihan hyvä, mutta ne sukset. Tunne on tuttu minulle vuosikymmenten takaa. Jos oikein muistan, niin elettiin Kekkosen aikaa ja vuotta 1959. Kyseessä oli Tuorilan silloisen kansakoulun hiihtokilpailut. Edellisenä iltana olin huolella vetänyt sinistä Rex’siä Lastowood-suksiini kärjestä kantaan asti. Aamun rapsakalla pakkasella luistoa kokeillessani ”lensin” suksilla. Niin oli upeaa meno. Miten sitten kävi? Hiihdon startti siirtyi ruokatunnin jälkeen tapahtuvaksi. Tukeva annos Myllyojan Maijan keittämää hyvää puuroa oman voileivän kera teki hyvinkin täyteliään olon. Kun aamun rapsakka pakkanen vaihtui hohtavan auringon paisteeksi, niin myös ladut saivat kostean pinnan. Ei kulkenut suksi lennokkaasti. Nimeni löytyi toki tuloslistalta ensimmäisenä, valitettavasti lopusta katsoen. Ei ollut mediaa paikalla, jolle olisin voinut murheeni valottaa. Myöhemmin hiihtäessäni Pirkan Hiihtoa turvauduinkin ammattimiehen apuun. Kun Alitalon Eino laittoi sukseni kuntoon, niin tiesin, että ne pelaavat, kun mies vaan suksien päällä pelaa. Vuodessa Suomen hiihto on hiipunut merkittävästi. Jotain on valmennuspuolella tehty toisin kuin nyt menestystä nauttineissa maissa. Ehkäpä naisten osalta pitäisi oppia ottaa naapurimaasta Ruotsista, joka on marssittanut tukun nuoria hiihtäjiä tuloslistojen kärkipaikoille. Kaatuiko Suomen menestys liian vähäiseen organisaatioon? Pitäisikö johtajia, lajipäälliköitä, laji- valmennusjohtajia, sekä muuta avustavaa henkilökuntaa lisätä? Nythän johtoporrasta lienee kolme yhtä hiihtäjää kohti. Vai olisiko paikallaan vähän vähentää ja käyttää rahaa nuorten tulevaisuuden hiihtäjien valmennukseen? Tätä varmasti pohditaan kevään hiihdon kehitysriihessä. "Kunto on hyvä ja fiilis oli ihan hyvä, mutta ne sukset.