Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Satakunnan Yrittäjät

Rasismiahan se oli?

Ihmisten näyttää olevan vaikea sietää toisiaan, milloin mikäkin syy kelpaa perusteeksi. Äskettäin yhdysvaltalaisen poliisin koviin otteisiin menehtynyt, niinikään yhdysvaltalainen (mutta musta) mies on saanut runsaasti muistosanoja mediassa. Niinkin perustavanlaatuinen ja auttamaton asia kuin ihonväri kelpaa alati perusteeksi halventavalle kohtelulle. Surullisinta tietysti on se, etteivät afroamerikkalaisten esivanhemmat suinkaan itse halunneet Amerikan mantereelle, vaan heidät rahdattiin sinne orjiksi. Miten minä olen tutustunut ilmiöön nimeltä rasismi? Jo varsin varhain. Ja rasistisen kohtelun perusteeksi kelpaa moni muu ominaisuus, se kävi selväksi heti alkuun. Sotien jälkeen, 1940-luvun lopulla koulut kuhisivat oppilaita; kaikki vähänkin soveliaat salit otettiin koulun käyttöön. Itsekin kävin ennen oppikouluun pyrkimistä neljä ensimmäistä kansakoululuokkaa jokaisen eri rakennuksessa – muun muassa kappalaisenpappilan salissa ja vanhalla rukoushuoneella. Aloittelin siis toista luokkaa, paikka oli vehmaspihainen rukoushuone. Monipäiseen joukkoomme ilmaantui eräänä syyspäivänä uusi tyttö – arka, hiljainen ja outo. Outo hän oli ainakin siksi, että hänen suomenkielensä oli haparoivaa – kävi näet ilmi, että hän puhui venäjää äidinkielenään. Suhtautumiset kanssaihmisiin opitaan kotona. Oma äitimme oli opettanut meitä ystävälliseen ajatteluun, varmaan siksikin, kun oli itse kaukaa pohjoisesta kotoisin ja oli kohdannut ennakkoluuloja etelään työhön tultuaan. Vanhalla kotipaikkakunnalla oli, kuten Suomessa laajalti, ahkerassa käytössä sana ´ryssä´ - eikä mitenkään ystävällisessä sävyssä. Luokkatoverit laumailivat pihassa supisten tuotakin halveksivaa sanaa, karttaen tulokasta, joka melkein piiloutui tuuhean pensaan juurelle. Äidin opetuksen mukaisesti ajattelin itse osoittaa uudelle tytölle ystävällisyyttä. Menin siis hänen luokseen sinne pensaan juureen. En muista hänen puhuneen montakaan sanaa, hymyilemään en häntä saanut. Mutta ehkä hyvä tarkoitukseni kävi selväksi. Samoin toki kävi selväksi myös muiden oppilaiden vieroksunta tuota ”ryssää” kohtaan. Mihin mittaan koululuokan ”rasistinen” suhtautuminen ehkä olisi kadonnut, ei ehtinyt selvitä. Vieras viipyi koulussa viikon verran, kunnes katosi pois. Kävi ilmi, että tytön perhe oli inkeriläisiä, alueelta, jolle aikanaan on perustettu Pietarin kaupunki. Pakolaisina monet inkeriläiset kuuluivat sodan jälkeen paenneen Suomen kautta Ruotsiin. Mitä tuolle tytönrepaleelle mahtoi tapahtua, mikä hänestä tuli, miten hän elämässä selviytyi? Toivottavasti hyvin – ja toivottavasti hän ei vapaamielisessä Ruotsissa joutunut kohtaamaan rasismia. "Suhtautumiset kanssaihmisiin opitaan kotona.