Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Satakunnan Yrittäjät Verotiedot

Sittenkin ihan erikoinen suku – Lammin-Vehmaskankaan suvusta syntyi kirja

SIIKAINEN Sukututkimus kiinnosta. Silloinkin kun arvellaan, että meidän suvussa ei ikinä tapahtunut mitään. Vai tapahtuiko sittenkin? Moni tapahtuma tempaisi mukaansa, kun Lammin-Vehmaskankaan sukutarinaa kirjoittava it-spesialisti Maria Nevala ryhtyi haastatteluja tekemään. Syntyi Nevalan kuudes teos, joka on muutakin kuin kirja kirjojen joukossa. Nevala oli julkaissut sukukirjan isoisänsä ja isoäitinsä suvuista, joihin Sinikka Iisakkalan mies, Jaakko, kuului. Jaakko kuoli lokakuussa 2018. Kuolinvuoteellaan hän pyysi serkkuaan, Mariaa, selvittämään myös vaimonsa sukua. Sinikka Iisakkala on sukukirjan yhden päähenkilön Lammin Aunen ja Matin vanhin tytär. Suvun juuret vievät 1500-luvulla Ruotsin puolelle Prytzin aatelissukuun ja sieltä aina 1200-luvulle saakka. Suku vie myös Pyhän Birgitan luo 1300-luvulla ja Merikarvialle Anna Rogeliin ja Pomarkussa Savo-Honkakosken sukuun. Sveitsissä asuva Merja Lammi-Rechsteiner muistelee mummuaan Aune Lammia lämmöllä. Mummu sai elää vuoteen 2007 asti. Matti-tuffa menehtyi nuorena vuonna 1962, jolloin perheen nuorin lapsi Anita oli vasta 5-vuotias. Perheen isommat lapset joutuivatkin sitten auttamaan yksinhuoltajaäitiään varsin nuorina. Sinikka oli silloin 28-vuotias, Merjan isä Markku 7-vuotias. Uusiin naimiskyselyihin mummulla oli tapana tuhahtaa: ”Ei olisi yhtä hyvä kuitenkaan!” Markun ja Tarja Lammi n perheeseen Merja syntyi vuonna 1990 ja isosisko Marianna Koljonen 1986. Mummu teki tytöille mollamaijoja. Mieleen ovat jääneet myös käpylehmät. Maalla tehdään yhä kaikkea itse, ja sitä Jakob Rechsteiner jaksaa ihmetellä. – Me likat seilasimme edestakaisin mummun puolella ja kodin puolella, Merja kunnioittaa kolmen sukupolven yhteistaloutta. Mummun huoneiston lattialla hän teki läksyt. Mummulle tytöt hiippailivat, jos kodin puolella ei ruoka maistunut. – Ihan huipputapaus oli saada mummu yläkertaan katsomaan videoita, Merja huokaa. Mummu teki kaikille selväksi, että hänet piti huomioida. Katkeruudelle hän ei suonut aikaa, vaikka elämä oli kohdellut kaltoin. Mummu oli jäänyt puoliorvoksi vain 1,5-vuotiaana, kun isomummu menehtyi Siikaisten Sammissa hevoskolarissa vuonna 1915. – Minäkin haluan olla aina elämässä kiinni, Merja Lammi-Rechsteiner toteaa esikuvastaan. Aune-mummulle 22 lastenlasta olivat tärkeitä. – Jokaista lastenlastaan mummu aina murehti, yhdessä ja erikseen, Merja muistaa mummun tasapuolisuuden. Mummua ja Merjaan yhdisti myös rakkaus kissoihin. Sveitsissä Suomen lomalaista odotti Eemeli-kissa. Sveitsissä Merjalla on myös mummun huivi ja kissakoriste. Helsingissä asuessaankin Merja halusi olla ikäihmisten apuna, joten hän kävi lukemassa Kampin palvelutalossa vanhuksille. Aina ahkera Aune Lammi aloitti työnteon jo 9-vuotiaana 1920-luvulla lastenpiikana. Hän työskenteli useilla karjatiloilla apuna niin Siikaisissa kuin Merikarvian Lankoskella ja Kuvaskankaalla. Kouluun mummu ei päässyt koskaan. Jälkipolvet ovatkin sitten kunnostautuneet kouluttautumisessa. Merja opiskelee Konstanzin yliopistossa englantia ja historiaa ja Marianne tekee parhaillaan väitöskirjaa lasten suhteesta tuotantoeläimiin. – Naapuriapua mummu oli aina valmis antamaan. Niin auliisti, että tuffa haki hänet välillä kotitöihin, Sinikka Iisakkala muistelee. Hän kertoo vanhempiensa Aunen ja lankoskelaisen Matin avioituneen vuonna 1934. Vuonna 1938 he ostivat Sammista Aunen syntymäpaikan Vehmaskankaan torpan. Päätoimentulo tuli karjatilalta, mutta Matti Lammi ehti rakentaa myös Porin lentokenttää. – Meitä oli kaksi lasta ja kolmas tulossa, kun isä lähti sotaan. Viisi vuotta isäni oli sillä tiellä, Sinikka Iisakkala muistelee. Vanhimpana tyttärenä Sinikka sai kaitsettavakseen pikkusisaruksiaan. Lapsia syntyi 10. Sinikka kertoo Aune-äitinsä sairastelleen paljon. Keuhkotauti oli tuohon aikaan yleistä, ja Satalinnassa hän joutui olemaan välillä pitkiäkin aikoja. Paljon myöhemmin lääkärikin oli epähuomiossa tokaissut, että ”Vieläkö te elätte! Mummun toive oli, että hän ehtisi nähdä nuorimman tyttärensäkin päässeen ripiltä. Toteutuihan toive, sillä hän ehti nähdä kuopuksensa 50-vuotispäivänkin. Toiveita oli ollut tuffallakin. Hän toivoi aina, että kukaan ei kärsisi. Jälkipolvien mieliin syöpyi ajatus ”Kun ei jäisi toisten potkittavaksi”. Presidentti Martti Ahtisaaren kaudella vuonna 1995 Aune Lammi sai kasvattajana ansioituneena äitienpäivämitalin. Vastaanhangoittelun jälkeen mummu todella lähti pyryyn ja tuiskuun kohti Helsinkiä ja tavoilleen uskollisesti hankki silloinkin uudet vaatteet. Hiukset hän letitti aina nutturalle. Sinikka tutustui äitiinsä uudelleen lähemmin vielä omaishoitajana vuosina 2005-2007. Suvun päähenkilöksi kirjassakin nousee 92-vuotiaaksi elänyt Aune Lammi. – Näytän kuulemma mummulta. Ihan lammilaiselta, Merja toteaa tietoisena siitä, että mummun elämä hänessä jatkuu. Yhteisöllisyyttä, tarinoita ja lujaa luottamusta lähimmäisiin. Siitä on Lammin-Vehmaskankaan suvun tarina tehty. Sänttäilyä vältetään ja kaikki Aune Lammin topeskaksi sanoma on yhä turhaa. Sveitsiläisvävyn huomioissa kiteytyy paljon lammilaisuutta. Jakob ei voi ymmärtää, miten vaimo ja koko suku liikkuvat metsässä niin luontevasti. Hänen city-naisensakin muuntautuu niin ihastuttavasti maaseudun ihmiseksi. Liekö sekin Aunen viitoittamaa tasapainoisen ihmisen tietä. Viralliselta nimeltään Muisto Aune Lammin elämä sukupolvien ketjussa on vain yksi haara. Sukukirja paljastaa monta muutakin mielenkiintoista elettyä elämää vuosikymmenten takaa. Muisto Aune Vehmaskangas syntyi vuonna 1914 ja kuoli 2007. Naimisiin lankoskelaisen Matti Lammin kanssa 1934. Perheeseen syntyi 10 lasta. Äitienpäivämitali kasvatustyöstä vuonna 1995 Lammin Vehmaskankaan Elämämme polkuja -sukukirja julkistettiin 2. marraskuuta 2019 Sammin ratsutilalla Kirjassa 372 sukutaulua ja lähes 1500 nimeä, harvinaisia kuvia