Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Eurovaalikone Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Satakunnan Yrittäjät Tulospalvelu

Karhun Olavin kaverina – ”Olin hyvin kateellinen”

Tapasin samanikäisen Karhun Olavin ensimmäistä kertaa, kun olimme 5–6 -vuotiaita. Esko ja Leila asuivat silloin Norkoolin sivurakennuksessa tuulimyllyn vieressä. Olavi asui viereisen Norkoolin päärakennuksen päädyssä. Hänen isällään oli metalliverstas ja iltaisin isä toimi lisäksi Työväentalon elokuvateatterin koneenkäyttäjänä. Isän ammatti oli varmasti ihanteellinen, sillä jo pienestä pitäen Olavi oli tutustunut metallitekniikkaan ja rakenteli itse höyrykoneita ja muita hienoja härveleitä. Minä olin luonnollisesti hyvin kateellinen. Vaikka Olavilla oli hyvät oppimisolosuhteet, hän oli teknisesti hyvin lahjakas. En pärjännyt hänelle missään rakentelulajissa, vaikka en omasta mielestäni mikään köppäkoura ollutkaan. Olavin kaverina pääsin tietenkin ilmaiseksi elokuviin. Merikarviallahan oli siihen aikaan kaksi elokuvateatteria. Toinen teatteri, Meri Kino, oli Kankaanpään perheellä. Sinnekin olisin päässyt ilmaiseksi, sillä Esko-enoni sai Merikarvian kunnallislehden toimittajana ilmaiset liput molempiin teattereihin. Mutta minä kävin Olavin kaverina uskollisesti vain Karhujen teatterissa. Kun sitten ikää kertyi ja tytöt alkoivat kiinnostaa, teki kyllä mieli välillä käydä siellä toisessakin teatterissa, sillä olin huomannut, että Kankaanpäillä oli kaunis Kaija tytär, johon olisin halunnut kovasti tutustua. Mutta pysyin lujana. Työväentalolla oli muutakin kiinnostavaa kuin elokuvateatteri ja sen konehuone. Siellä oli työväen soittokunnan torvet, joita tietenkin kokeilimme. Olavi tiesi niistäkin miten ne toimivat. Trumpetin soiton teorian hän minulle opetti, eli miten kolmella venttiilillä saatiin aikaan kaikki äänet. En vaan enää tekniikkaa muista. Minusta ei tullut trumpetistia. Olavi oli rakentanut itselleen hienon mandoliinin, ja hän ehdotti, että minä tekisin hänen opastuksellaan ja työkaluillaan samanlaisen. Olin heti valmis. Yhdessä tekeminen meni kuitenkin niin, että Olavi rakensi ja minä katselin. Tarkkajakoisen ote-laudankin hän teki itse. Kaksitoistakielinen, tasapohjainen mandoliini valmistui ja sitä opettelin soittamaan ja opinkin. Sitä mandoliinia minulla ei valitettavasti enää ole, se vaihtui joskus kupupohjaiseen japanilaismalliin, johon rakas anoppini antoi minulle varat 50-vuotispäivänäni. Näiden rakenteluhommien lisäksi teimme yhdessä kaikennäköisiä ”juttuja”, joita pojat siihen aikaan keksivät tehdäkseen. Näistä joitain tulen kertomaan seuraavissa tarinoissani Kun sitten aikuistuimme, minun vierailuni Merikarvialle harvenivat, olin kaikki kesät arkkitehtitoimistoissa harjoittelemassa ja Olavikin häipyi jonnekin. Muistelen hämärästi, että hän meni Tampereelle tekniikkaa opiskelemaan. Olisi mukava tietää, miten hän on taitojaan käyttänyt ja minne päätynyt. Yhtään valokuvaa en Olavista löytänyt, kamera oli vielä silloin harvinaisuus. Kari Asikainen