Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Satakunnan Yrittäjät Verotiedot

Tuulivoiman uhrilehdot – muinaisuskonnon paluu

MIELIPIDE Kautta aikojen ovat ihmiset palvoneet mitä erilaisimpia epäjumalia. Milloin kuuta, aurinkoa, Mussolinia ym. – lista olisi pitkä jatkettavaksi. Nykyään tuulen palvonta on noussut uuteen kukoistukseen Merikarvialla sekä kautta Suomen rannikkoseudun, jossa on aivan erityisesti havaittavissa, tämän entisen suomalaisen muinaisuskonnon uudelleenviriäminen. Tai oikeammin ilmaistuna, tämän muinaisuskonnon uudelleen tulemista kannattavat ja palvovat kiihkeimmin ne, jotka eivät asu niiden läheisyydessä. Helsinkiä ympäröi 100 kilometrin suojaetäisyys jättituulivoimaloilta, mutta ehkä sinne saadaan sentään uusi jättimoskeija. Mikäs sen mukavampaa olisi kuin tehdä maalikylästä pyhiinvaellusmatka, vaikkapa kerran vuodessa, esimerkiksi läntisen tai lounaisen Suomen tuulivoiman uhrilehtoalueelle. Tietosanakirjassa osassa 9/Stambulov – Työaika, sivulla 272 kerrotaan tuulen epäjumalan palvontaan liittyen seuraavaa: ”Koivuihin toisinaan muodostuvaa tiheätä oksasikermää, jonka lappalaiset voitelivat teuraan verellä ja asettivat tuulenjumalan uhrialttarin ääreen ovat suomalaisetkin nimittäneet tuulenpesäksi.” Eli nyt kannattaa seurata tuulivoimaloiden uhrilehtojen noustessa kautta Suomen, mitä tapahtuu koivujen tuulenpesille. On mahdollista, että niitä ei jatkossa enää löydy luonnosta, koska ne kiikutetaan 210-metristen epäjumalankuvien juurelle uhrilehtoon (ennen tuulivoimapuistoksi nimitettyyn) uhrattavaksi. Mikä olisi sitten se riiteissä käytettävä ”teuraan veri” tässä tapauksessa? Poroja ei Oulun alapuolisessa osassa Suomea juuri ole, joten jouduttaneen tyytymään lähinnä merikotkan, kalasääksen, pöllöjen ja erilaisten haukkojen uhrivereen? Tässä on kuitenkin se etu, että teurasuhri ilmaantuu sopivasti itse paikalle. Lisäksi kaikkihan me arvostamme nykyään lähiruokaa, joten tässä olisi kyseessä kaiken lisäksi ”lähiuhri”. Wikipedia kertoo suomalaisista uhrilehdoista (pyhistä lehdoista) puolestaan seuraavasti: ”Pyhät lehdot olivat ympäriltään aidattuja, kuten Inkerissä, tai niiden sisällä oli erityinen aidattu alue uhriaitaus. Uhriaitaukseen heitettiin uhreja, mutta niihin ei saanut mennä sisään. Pyhissä lehdoissa saattoi myös olla jumalankuvia.” Entisaikoina nämä ”jumalankuvat” olivat puusta tehtyjä patsaita, mutta kehitys kehittyy, ja nyt ne ovat pääosin teräksestä tehtyjä. Aitauksia ja tuulenkaatoja odotellessa Tuomo Kangas Kaskinen