Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Satakunnan Yrittäjät Verotiedot

Vasta saatuaan Veikon ruumiin syliinsä Anna Elina Isoaro tajusi, ettei suuresti odotettu lapsi tulisi koskaan kotiin

Veikon hautakivessä Lamminpään hautausmaalla on vain yksi päivämäärä. 16.10.2013. Riitteen kirjailemassa kivessä on jotain muutakin outoa. Kestää tovin ennen kuin sen tajuaa. Risti on ennen tähteä. – Halusin sen ehdottomasti juuri noin, aivan kuten tapahtui. Ensin Veikko kuoli, sitten hän syntyi. Varmistin kaivertajalta monta kertaa, että se menee oikein, Anna Elina Isoaro sanoo. Tähti ristin jälkeen näyttää paitsi kummalliselta, myös lohdulliselta. Aivan kuin tähti olisi yllättänyt ja voittanut ristin, näyttäisi sille sakaraa. Hiljainen kohtu Veikko olisi täyttänyt lokakuussa kuusi vuotta. Aikaa kuolemasta ja syntymästä on kulunut sen verran, että äiti pystyy kertomaan meille lähes liian murheellisesta päivästä melkein kuivin silmin. – Raskaus oli sujunut hyvin, ilman mitään ongelmia. Veikko oli jo vähän yliaikainen. Kun aamulla heräsin, kohdussa ei ollut mitään liikettä. Täysin hiljaista. – Iski pakokauhu ja pahin aavistus, mutta toivo eli vielä matkalla Taysiin. Siellä kaikki päättyi lääkärin sanoihin: ”Olen pahoillani mutta...” Isoaro miettii. – Ehkä se oli kaikkein pahin hetki. Ei ollut enää mitään takaporttia, kaikki toivo oli poissa. 54 cm ja 3970 g reippaat ja kituliaat mitat syntyvän, kuolevan mitat – Veikko piti saada pois kohdusta ja synnytin hänet alakautta normaalisti. Se ei ollut niin kamalaa kuin voisi kuvitella. Ehkä se johtui siitä, että olin shokissa. Tai siitä, että olin äiti. Näin nisäkkään täytyy toimia, Anna Elina Isoaro pohtii. – Sain Veikon syliin. Vasta silloin tajusin, että hän oli oikeasti kuollut. Se oli musertava mutta kuitenkin tärkeä hetki. Tutkimme mieheni kanssa Veikon kasvoja, otimme kuvia. Tunnistimme hänessä tuttuja piirteitä. –  Veikon silmiä emme nähneet, ne olivat kiinni. Miten kertoa isoveljelle? Edessä oli ehkä kuitenkin se kaikkein vaikein hetki. – Oli palattava kotiin kertomaan isoveljelle, että Veikko ei tulekaan kotiin. Ja miten paljon olimmekaan yhdessä sitä odottaneet, miettineet, sisustaneet, iloinneet etukäteen, koonneet pinnasängyn, valmistaneet laulun. Niin, isoveli. Hän on tärkeä myös Anna Elina Isoaron Veikolle omistetussa henkeä salpaavan hyvässä runokokoelmassa Tämänilmaiset, joka ilmestyi elokuussa ja josta tämän jutun kursivoidut kohdat ovat. ”Olisipa mulla pikkuveli. Mutta ai niin, mullahan on! Meinasin unohtaa. Se on kehyksissä. Mummu sanoi että sieltä se katsoo mun leikkejä. No just! Eihän silmät kiinni voi nähdä. Taikasauvalla voisin taikoa pikkuveljen takas eloon mutta taikasauvat on mielikuvitusta. En voi tehdä edes puusta taikasauvaa kun isä ei anna mulle puukkoo. Jos kuolisin, äiti itkis niin paljon että meidän kodista tulis järvi tai oikeastaan meri, koska kyyneleet on suolaisia. Onneks mä en oo kuollut. ” – Isoveli oli kolme ja puoli -vuotias kun Veikko kuoli. Hän keksi myös nimen veljelleen.  Raskauden alkuvaiheessa tutkimme yhdessä ultraäänikuvaa vauvasta. Isoveljen mielestä se näytti aivan peikolta. Niin hänestä tuli VeikkoPeikko, Isoaro hymyilee. – Meillä oli mietittynä Veikolle kokonaan toinen nimi, Anna Elina Isoaro sanoo ja nyt hänen pitää olla hetki hiljaa ja kerätä voimia. – Päätimme kuitenkin, että Veikko on hyvä nimi. Se oli hänellä eläessään, sen hän sai pitää. Ja mietitty nimi jää muille sanomatta, ikuiseksi salaisuudeksi. Miehen suru Isoveli piti äidin kiinni elämässä. – Hänen takiaan oli pakko jaksaa, ei voinut käpertyä suruun, vaikka melkein siihen sorruin. Onneksi mieheni suri toisella tavalla, tekemällä. Isä pääsi myös runoon Miesluola , josta ohessa osa. Isä menee kellariin. Pohjalta pääsee vain ylöspäin. Isä tietää, että rakentaminen aloitetaan purkamisesta. Niin hän irrottaa pyörästä renkaat, isä ajaa vaikka ilman renkaita eteenpäin. Isä totta vieköön pitää pyörät pyörimässä, kyytsää isoveljen kerhoon ja tuunaa pakastepitsasta hääpäivän aterian. Isä syklaa, sotkee, suttaa – voi isä, etkö huomaa, miten kuolema vääntää vanteita, kairaa toiseen suuntaan. – Mieheni ei halunnut lukea kirjaani, ennen kuin se oli valmis. Sitten hän luki. Ja itki, runoilija sanoo. – Miesluolassa muutin vähän totuutta. Itse asiassa mieheni ei väsää kellarissa pyöriä, vaan kitaroita. Kuolinsyyraporttia odottaessa postiluukku kolahtaa iloista joulua – Veikko kuoli hapen puutteeseen. Koskaan ei kuitenkaan selvinnyt, mistä se johtui. Hoitovirhettä ei ollut, vaikka olisin sellaista tyhmällä tavalla kaivannut. Olisin halunnut jonkun, jota syyttää ja vihata. – Onneksi sellaista ei ollut. Se olisi hidastanut surutyötä, katkeruus olisi peittänyt kaiken. Missä on Veikko? Mistä itse löysit ja löydät lohtua? Ajatteletko, että Veikon sielu on jossakin? – Minulla vähän vaihtelee. Joskus saan lohtua ajatuksesta, että Veikko on läsnä. Mutta ei missään taivaassa, vaan täällä, luonnossa. Sain paljon lohtua suomalaisesta kansanrunoudesta, samoin Aleksis Kiven runo Sydämeni laulu tuli lähelle. Se näkyy myös runokirjassa. – Ehkä ajattelen Veikon Kaukametsään, runoilija miettii. Niin. Siellä näemme Kiven mukaan ”nummen sinertävän, honkametsän kaukasen”. – Halusimme Veikon hautakiveen linnun, emme missään tapauksessa enkeliä. Veikon vaunut olivat parvekkeella, ja usein niiden työntöaisalle laskeutui talitiaisia. Nyt tuumailemme isoveljen kanssa, että parvekkeelle tuleva lintu saattaa tuoda terveisiä Veikolta. Tyhjä luukku Kirjan ehkä sydäntäsärkevimmässä runossa Muskarissa ilman vauvaa kysytään ”tuskin olette lukeneet luukkukirjaa, jonka viimeiseltäkään sivulta ei piiloutunut karkulainen löydy?” Niin, on täällä Elias . Mutta onkohan täällä Venla ? On täällä Venla. Kunnes runo loppuu: Onkohan täällä Veikko? Puolen tahdin hiljaisuus, lieri vedetään silmille. Veikkooooo? Kokotauko, kerjäläisen hattu. Ja pala kurkussa joka ikisellä lukijalla. Olen runoilija Entä milloin alkoi itää ajatus Veikolle omistetusta runokirjasta? – Aloin kirjoittaa päiväkirjaa heti Veikon kuoleman jälkeen. Ensimmäiset kaunokirjalliset tekstit kirjoitin kesällä 2014. – Kävin jonkinlaisen eettisen kamppailun siitä, onko oikein kirjoittaa runokirja kuolleesta lapsesta. Kamppailu ei ollut kovin pitkä, olenhan kuitenkin runoilija. Se on minun tehtäväni. – Ensimmäiset runot punoin tuttuihin satuihin. Se tuntui helpommalta kuin mennä suoraan itse asiaan, kuolemaan. Ajattelin myös lukijaa: nämä sadut ovat kaikille tuttuja, ne avautuvat helposti. Niin, näin kulkee yksi satumukaelma. Pieni punahilkka, miksi sinulla on kanyyli kädessä ja nenän alla happiviikset? Miksi silmäsi noin raskaasti ummessa, suu raollaan kuin veräjä sielun livahtaa teilleen? – Satumukaelmien jälkeen aloin kirjoittaa Veikosta ja Veikolle, kehtolauluja ja eräänlaisia sielunmessuja. Vihdoin valmis Kokoelma valmistui alkuvuonna 2018 ja Isoaro lähetti sen Intoon, joka oli kustantanut hänen edellisen kokoelmansa Rakkautta ja vasta-aineita . –  Olin järkyttynyt ja hyvin pettynyt. Olin sentään hionut sitä kolme vuotta. Sanoivat, että kokoelma on kyllä hyvä, mutta ei sovi heidän kustannusohjelmaansa. Olisin halunnut naiivisti luottaa, että hyvä käsikirjoitus kumoaa kylmän talousajattelun. Perin outo päätös kunnianarvoiselta kustantajalta! Tämänilmaiset on vuosikymmenen tärkein ja paras runokokoelma. Älykäs, moniulotteinen, kirkas, raikas, syvä, ällistyttävällä tavalla hauska ja silti pohjattoman rehellinen. Oi nakki, oi kalapuikko! Ylistetty olkoon pinaattiohukainen ja pakastealtaan pyörykkäpakkaus! Sen talven yli elimme eineksillä, sillä suru ei meitä ruoki. Ennen muuta; kokoelma on helposti avautuva, ilman mitään konstailua tai abstraktia keekoilua. – Olen potenut sitä, että runoni ovat liian arkisia, helppoja. Avuksi tulee aina silloin Eeva Kilpi . Muistan, että hän kirjoittaa yksinkertaisesti, vaivattoman oloisesti. Saan itsekin tehdä niin, lähteä liikkeelle hyvin konkreettisesta ja arkisesta havainnosta. Onneksi Aviador ymmärsi kokoelman ainutlaatuisuuden ja julkaisi sen. – Olen kiitollinen myös siitä, että sain kirjaan haluamani kannen, Aino Louhen maalauksen Kohta katoamme näkyvistä . Ei toista Veikkoa Veikolle omistetussa kokoelmassa on onnellinen loppu. – Tulin raskaaksi pian Veikon kuoleman jälkeen. Sellainen ihminen on, eläimellinen, toimii kuin poikasen menettänyt lintu. –  Raskauden alussa toivoin kovasti, että lapsi olisi poika. Alitajuisesti ajattelin, että saisin Veikon takaisin. Kun ultrassa kävi ilmi, että lapsi on tyttö, ymmärsin, että näin on paremmin. Hänestä tulisi hyvin erilainen kuin Veikosta. – Raskaus oli erittäin ahdistava. Koko ajan pelkäsin menettäväni lapsen. Heti kun hän oli sen kokoinen, että ehkä selviäisi, aloin toivoa, että synnytys käynnistyisi. Ajattelin, että lapsi olisi paremmin turvassa keskoskaapissa kuin minun kohdussani, Anna Elina Isoaro tunnustaa. – Aivan lopussa pääni hajosi ja sain paniikkikohtauksen, heräsin ja olin aivan varma, että lapsi on kuollut. Lähdimme sairaalan pikavauhtia. Runo pikkusiskolle No, lapsi voi hyvin ja syntyi maailmaan. Ja hänelle syntyi kokoelman päättävä runo, Pikkusisko . Näin kauniisti se loppuu. eikä suru ole musta aukko, vaan rakkaus, koko avaruus, joka laajenee: pikkusisko syntyy ja kasvaa, kuolematta hänen nimeään ei kaiverreta graniittiin, se tussataan tarhatossujen pohjaan. Kammataan tukka saparoille, aamunharmaan kenkämeren kaltaalle mahtuu lapsen tukan tuntu ja kaiho keinuvan laivamme kajuuttaan.