Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Satakunnan Yrittäjät

Yhteinen nauru yhdistää – Mutta missä menee toiselle nauramisen raja?

Mille tai kenelle saan nauraa? Saako ooppera tehdä viihdettä korona-ajasta? Kuka määrittelee harmittoman huumorin? Maailman hauskimmaksi mieheksi nimetyn stand up -koomikon Ismo Leikolan suomen kieleen ja suomalaisuuteen liittyvät oivallukset naurattavat minua, koska Suomi on niin vahvasti osa itseäni. Käkättelen itsekseni Miika Nousiaisen Maaninkavaaran urheiluhullulle Martille, ja Antti Holman Mutsi ”twittuiluineen” ja onnettomine tietoteknisine taitoineen herättää myötähäpeää. Nauran, koska samaistun: nauran itselleni, omalle fanaattisuudelleni, omalle turhautumiselleni. Itselle nauraminen ei ole välttämättä helppoa. Tuomas Kyrön ensimmäisen Mielensäpahoittajan ilmestyttyä mainostin teosta appiukolleni. Silloinen 85-vuotias olikin yllättävän kriittinen: Mitä 30-vuotias kloppi oikeasti tietää ikäihmisen maailmankuvasta, niin että voi katsella maailmaa hänen silmin? Älykännykkä on paholaisen keksintö, hirvikäristys ei synny likhti-tuotteilla ja salmiakki on pahaa, eikä niissä ole mitään naurun aihetta. Välillä muiden naureskelu omille arvoille ärsyttää, mutta läheisiin on mielestäni aina lupa suhtautua lempeän ironisesti: miten muuten kestän heitä ja he minua? Eri asia on sitten, jos ihminen ei tunnista ironiaa ja ottaa kaiken tosissaan. Silloin hänen ei ehkä kannatakaan katsoa Pitääkö olla huolissaan –ohjelmaa eikä yrittääkään ymmärtää, mitä se armoitettu sanankäyttäjä Kari Hotakainen taas viisastelee. Huumorintaju on varmasti ikä- ja kulttuurisidonnaista. Ammattinaurattajat siis viihdyttävät meitä epäilemättä myös meidän kustannuksellamme. Mutta missä menee toiselle nauramisen raja? Jos ihmisellä on empatiakykyä, hän tunnistaa sen kyllä. Loukkaavan pilkan kohteiksi joutuneet ovat kuulleet ihmettelyn: ”Eikö sinulla ole yhtään huumorintajua?” Niin kysyvät aina myös empatiakyvyttömät työpaikkakiusaajat ja koulukiusaajat, jotka tietoisesti verhoavat ilkeyden huumoriksi. Nauru voi olla siis myös vallankäyttöä – ja välillä se toki toimii oikein päin: Charles Chaplinkin parodioi aikanaan Diktaattori -elokuvassa onnistuneesti kansallissosialismia ja fasisteja. Naurulle diktaattoritkin ovat haavoittuvaisia. Ottakaamme vakavat asiat siis tosissamme mutta ei ryppyotsaisesti. Elämä on liian raskas maraton juostavaksi ilman iloa. "Elämä on liian raskas maraton juostavaksi ilman iloa.