Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Satakunnan Yrittäjät Verotiedot

Toimittajalta: Laiska vätys vai hullu hurahtanut?

Tiedättekö, keitä ovat addiktoituneet lycrasedät? He ovat aktiivisia kuntourheilijoita tai himokkaita kilpakuntoilijoita, ajankäytön ammattilaisia, joita ei syin surminkaan voi kutsua laiskoiksi. He ovat vähän kuin golfaajat, toki sillä erotuksella, että kestävyyslajien addikteilla on hyvä kunto, kasassa pysynyt perhe, eikä kaljamahaa. Ajanmukaisista urheilutrikoistaan tunnistettavat lycrasedät ovat ääri-ihmisiä, jotka viuhtovat menemään niin, että ulkopuolisiakin - ja nimenomaan juuri heitä - alkaa hikoiluttaa. Ja hengästyttää. Ja joskus myös niin sanotusti nyppiä. Yksi hengästyneistä on arvostamani kollega, Urheilulehden ja Ilta-Sanomien urheilutoimituksen esimies, Vesa Rantanen , joka esitti vastikään twitterissä mielenkiintoisen näkemyksen ja ryyditti kummasteluaan kysymyksellä: ”Saan harva se kuukausi lukea Hesarista jostain 30+ perheellisestä miehestä, joka joko pyöräilee tuhat tai juoksee sata kilsaa päivässä ja treenaa 50 tuntia viikossa - millä jumalauta ajalla ja milläs juma*ta te saatte kumppanimme suostumaan tuohon!?” Ajatus sisältää näkemyksen siitä, että (kieltämättä hassun näköiseen) lycraan sonnustautuneet sedät laistavat velvollisuuksistaan ja priorisoivat oman treenaamisen kaiken muun edelle. Tai jos ei nyt kaiken, niin ainakin perhe-elämän, puolison hyvinvoinnin, lasten terveen kasvun edellytykset ja muut arjen velvoitteet. Mutta mitä, jos se tosiaan on vain ajankäyttökysymys? Voidaan toki olettaa, että tuhannen kilometrin pyöräilyannos viikossa on kärjistys samoin kuin 50 tunnin treeniannos, mutta tekemistä on pienemmissäkin määrissä. Kovimpia ajankäytön sankareita ovat ne pienten lasten vanhemmat, jotka onnistuvat pitämään hengästyttävää treenitahtia haistattelematta puolisolle, lapsille tai työelämän vaatimuksille. Siinä on säätämistä. Triathlonia harrastava kaverini on ratkaissut probleeman niin, että hän on kerran jos toisenkin startannut pyörälenkilleen aamukolmelta ehtiäkseen kahdeksalta alkavaan työpalaveriin. Tämän hän toki tekee valoisaan kesäaikaan. Näinä marraskuun mustina aamuina kutsuvat juoksumatto, uimahallin aamuvuoro tai rullien varassa polkeminen. Missään nimessä tämä ei ole sukupuolikysymys, vaan arjen urotekoihin ehtiminen vaatii aikataulujen ja kotivelvoitteiden yhteensovittamista ihan joka ikiseltä tavoitteellisesti treenaavalta. Aamulenkki ennen töihin lähtemistä vaatii viitseliäisyyttä ja voi olla, että Huuhkajien tv-matsin skippaaminen hölkkälenkin vuoksi kysyy sekin luonteenlujuutta, marraskuun mustina iltoina varsinkin. Aina toki pitää muistaa myös vaihtoehto. Ehkä keski-ikää lähestyvät tai me tänne sumuiseen seesteisyyteen jo hautautuneet tosiaan tahdomme treenata: yritämme poistaa stressiä, ylläpitää työkykyä ja estää vääjäämätöntä ikääntymistä hikoilemalla lenkkipoluilla, pyöräteillä tai laduilla niin, että veltompia ahdistaa. Elämä on valintoja. Olen kehittänyt tähän kestonäkemyksen: Jos joku urheilee enemmän kuin minä, hän on hurahtanut hullu. Jos urheilee vähemmän, on laiska vätys. Oma määrä on juuri se sopiva. Paitsi silloin, kun treenaaminen menee yli - tai jää alle...