Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Satakunnan Yrittäjät Verotiedot

Mummini ja ukkini koskettavat kirjeet 80 vuoden takaa antoivat tärkeän opetuksen – Koska itse olen sanonut jotain noin kaunista?

Elsa Lehikoinen , 22, opiskelee sairaanhoitajaksi ja on hyvää vauhtia ihastumassa viisi vuotta itseään vanhempaan mieheen. ”Hyvä herra luutnantti”, hän aloittaa ensimmäisen kirjeensä. Viesti on lähetetty sairaanhoitajaopiston lomalla Helsingistä. Eletään heinäkuun loppua 1940. Seuraavan kirjeen aikaan Elsa on jo siirtynyt kurssikavereineen harjoittelijaksi Pitkäniemen sairaalaan. ”On hassua ajatella, että tässä yhdyskunnassa on asukkaita enemmän kuin eräässä kaupungissamme, nimittäin Naantalissa”, hän kuvailee kirjeessä. Postitusväli tihenee. Nyt pohditaan jo, rohkenisiko Elsa kutsua kirjetoveriaan etunimellä. ”Hyvä Kale”, hän lopulta yllättää. Harjoittelupaikka vaihtuu Pikonlinnaan. Sitten Elsa hoitaa jo haavoittuneita. Sanat vaihtuvat ystävästä rakkaaksi ja lopulta kihlatuksi. Riveille kirjataan surua ja nälkää, mutta kirjeiden sävy on yhä toiveikas ja herkkä. Niiden ja lyhyiden lomien varassa rakkaus kasvaa. Luen Elsan kirjeitä henkeäni pidätellen. Tiedän, kuinka tarina loppuu, mutta en ole koskaan nähnyt sen alkua. Minä tunnen Elsan ja Kalevin. Olen istunut molempien sylissä ja itkenyt heidän hautajaisissaan. Ilman heitä ei olisi minua. Silti kirjeistä paljastuva pari on uusi. Näinkö aitoja, rohkeita ja rämäpäisiä olivat rakastavaiset vuosikymmeniäkin sitten? Pitelen varovasti paksua nivaskaa, jonka ukkini viimeisenä elinviikkonaan pakkasi mappiin. Käärepaperin päällä on lappu: ”Kirjeitä sinulta sota-aikana ja sen jälkeen.” Lappu kertoo tarvittavan. Elsa tiesi, mitä talletettuna on. Elsa toi paketin isälleni säilöön ja pyysi, ettei kukaan avaisi sitä ennen kuin hänkin on kuollut. Sen jälkeen voisimme tehdä, mitä haluamme. Vasta tänä jouluna avasin kääreen. Kirjeitä on noin sata vuosilta 1940–1946. Mukana on kenttäpostikortteja ja lehdestä leikattu kihlailmoitus vuodelta 1942. Kirjeiden saajan titteliksi vaihtuu ratsumestari, viimeiset kirjeet saa tuore isä ja insinööriopiskelija. ”Jokaisen lomasi jälkeen tuntuu sydämeni käyvän entistä suuremmaksi, punaisemmaksi, hellemmäksi. Ei minun ruumiillinen sydämeni, vaan se joka kuvaa rakkauttani sinuun. Se on kuin verenpisaran umppu, joka paisuu, paisuu, alkaa rakoilla suurta elinvoimaansa ja viimein ponnahtaa auki näyttääkseen koko kauniin kukkansa”, kirjoittaa Elsa Kalelle. Koska itse olen sanonut noin? Sydänemoji ei pysty samaan. Viimeinen postileima on helmikuulta 1946. Sen jälkeen pari esikoisineen saa vihdoin yhteisen kodin ja elämän. Kirjeitä ei tarvita enää. Mitä mummini ja ukkini liki 80 vuotta vanhat kirjeet opettavat? Ainakin sen, että on elintärkeää sanoa, että rakastaa. Toistuvasti, painavasti. Ja varsinkin silloin, kun maailma ympärillä on hämmennystä täynnä. Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.