Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Satakunnan Yrittäjät

Aila Lehikoinen: Muisto Merikarvian yhteiskoulusta ulkohuusien aikakaudelta

MUISTELO Yksi elämän perussääntö on: opi unohtamaan. Joskus vaan joku muisto ei lähde kirveelläkään mielestä, vaan siellä se pysyy. Mikä saa sen sinne pesiytymään, ehkä jokin tavallisuudesta poikkeava tapahtuma. Minun muistoni on Merikarvian yhteiskoulusta, joka oli minunkin opinahjoni. Muisto sijoittuu jonnekin 60-luvun alkupuolelle. MYK oli mainio koulu, mutta meitä sen ajan oppilaita ei hemmoteltu nykyajan hienouksilla. Yhteiskoulussa ei esimerkiksi ollut sisävessoja, vaan ihan normaali puinen rakennus, ulkokäymälä, merikarvialaisittain ulkohuusi. (huom! yhdellä ässällä, ei ”huussi”). Tytöille ja pojille oli tietysti oma osastonsa. Muistoni liittyy siis aivan arkipäiväiseen asiaan, eli koulun käymälässä käyntiin. Mutta että muistan sen vielä tänä päivänäkin, johtuu aivan odottamattomasta seikasta. Eräänä päivänä välitunnilla olin tyttöjen huusissa, Siellä oli parvi toisiakin oppilaita, myös yläluokkien ”isoja tyttöjä”. Huusissa oli puinen istuinpenkki, siinä ihan vieressäni istui minua hieman vanhempi, yläluokan oppilas Raili, silloinen Lindèn. Hän siinä istuessaan lauloi kovaan ääneen, antaumuksella sen aikaista iskelmää. Oliko laulu ehkä nimeltään Kangastus, en tiedä, mutta näin hän lauloi: ”...en usko Fata Morganaan, en usko kuumaan suudelmaan...”. Sitten samalla sekunnilla huusin puinen ovi lensi auki ja oviaukossa näkyi matematiikan opettajan, Irma Sillanpään , lempinimeltään Pikku-Irma, tiukkailmeiset kasvot. Muistan oman hämmennykseni, olihan se noloa istua huusissa, kun opettaja seisoi ovella. Railin laulu loppui kuin seinään. Muistan miten opettajan äärimmäisen tiukka katse kulki jokaisen tytön kasvoista kasvoihin. Opettaja ei sanonut sanaakaan. Hän vain katsoi, sulki oven ja lähti. Mitä oli tapahtunut? No, tietysti opettaja Sillanpää, Pikku-Irma, oli välitunnin valvontavuorossa. Hän oli tullut tarkastamaan, ettei kukaan oppilaista tupakoinut huusissa. Mieleeni jäänyt kuva muuten niin herttaisen Pikku-Irman äärimmilleen pingoittuneista kasvoista ihmetytti minua jälkeenpäin. Oma nolostumisenikin unohtui vuosien varrella. Vasta aikuisena on mieleeni tullut, että ehkä opettajalla silloin olikin vaikeuksia pitää kasvonilmeensä kurissa. Ehkä opettaja Sillanpää oli ennen huusin oven avaamistaan sattunut sen sisältä kuulemaan haikeaa iskelmää Fata Morganasta. Niin matematiikan opettaja kuin olikin, oli hänellä huumorintajua, ja varmasti täysi työ pidätellä nauruaan. Olihan hän juuri hetki sitten sattunut kuulemaan tyttöjen huusista, ettei Raili Lindèn usko Fata Morganaan, eikä myöskään kuumaan suudelmaan. Aila Lehikoinen Borås, Ruotsi