Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Satakunnan Yrittäjät

Liiallinen tuttavuus Kuningas Alkoholin kanssa varjosti enoni elämää – ihmisenä hän oli lämmin ja turvallinen

Esko ja Leila. Kesäisäni ja kesä-äitini. Teitä usein lämmöllä muistelen ja kiitän siitä kaikesta mitä Merikarvialla kesäisin opin ja koin. Erityisesti tutustumisestani monipuoliseen, hyvään ja laaja-alaiseen kirjallisuuteen. Mutta myös rakkaudestani purjehtimiseen ja mereen, sekä tietysti siitä, että opin tuntemaan paikan nimeltä Merikarvia. Moni ei tiedä, missä Merikarvia on, mutta minäpä tiedän. Olen siitä iloinen. Merikarvia idyllisine merellisine maisemineen ja venevajoineen innoitti minussa jo varhain piirtäjän ja impressionistisen maalarin. Kokeilin minä hieman abstrakteja aiheitakin. Eräälle taululleni, jossa oli runsaasti punaista, enoni antoi nimeksi Tampax. Nimi oli mielestäni hauska. Esko ja Leila asuivat Merikarvialla vuosien mittaan useassa eri paikassa: aluksi Norkoolissa, sitten vanhassa Säästöpankin talossa, ja sen jälkeen uudessa Säästöpankin talossa keskustan Kauppatiellä. Sitten tapahtui ikävä episodi. Esko oli saanut kenkää Säästöpankin johtajan paikalta. Hän oli myöntänyt tutulleen lainan, jota ei olisi pitänyt antaa, mutta Eskon juopottelu taisi olla eron perimmäinen syy. Tämän jälkeen Esko ja Leila muuttivat aluksi Näsin talon yläkertaan ja sitten pitkäksi aikaa Mäkivaaran taloon, jossa Eskon ja Leilan perheeseen saapui yllättäen nuori saksanpaimenkoira Sakke. Serkkumme Turo kuljetti ostamansa Saken Niinisalosta Merikarvialle, veljeni Timo oli myös matkalla mukana. Kun iltasella tultiin Mäkivaaraan, Esko ja Leila olivat hyvin yllättyneitä ja epäileviä koiran suhteen. Aamulla kaikki oli toisin, Sakesta ei olisi luovuttu millään! Sakke oli Eskon uskollinen pyöräilykaveri ja tyttäriemme lemmikki. Mäkivaarassa päättyi Leilan elämä rauhallisesti keinutuoliin nukkuen sydämen pettäessä vuonna 1981. Esko muutti yksinään murheen murtamana Mäkivaarasta uuteen rivitaloasuntoon, jonka oston hän rahoitti omistamansa Merikarvian kunnallislehden myynnillä. Siellä hän asui sairastumiseensa asti, välillä Espanjan lämmössä aikaansa viettäen. Eskon loppuaika kului sairaana Kaunialan sotavammasairaalassa, jossa ainoa pieni ilo oli kerran päivässä nautittu pikku lasillinen Frapin-konjakkia. Sen piti olla nimenomaan Frapinin konjakkia, muu ei kelvannut. Sitten pelkkä konjakki alkoi tuntua liian väkevältä ja siihen piti lisätä vettä. Kunnes sekin oli liian väkevää, ja kaappiin jäi melkein täysinäinen konjakkipullo. Aika alkoi täyttyä. Esko-enon taival päättyi vuonna 1995. Esko ja Leila sekä heidän koiransa Sakke ehtivät kuitenkin tulla tutuiksi myös koko omalle perheelleni; vaimolleni Maijalle ja tyttärilleni Lauralle ja Katjalle. Eskon elämää varjosti kieltämättä liiallinen ystävyys kuningas Alkoholin kanssa, mutta siitä huolimatta enoni oli ihmisenä lämmin, kannustava ja turvallinen, mutta terävä-älyinen, sanavalmis ja kriittinen kirjoittaja. Leila oli mukava kesä-äiti, synnynnäisestä sydänviastaan huolimatta hyvin urheilullinen. Hän ei koskaan meitä torunut eikä kuulustellut, missä olimme olleet. Hän kyllä tiesi. Hänellä oli ilmeisen hyvä tietoverkosto. Leila antoikin usein muutamalla vihjailevalla sanalla meidän ymmärtää, että hän tiesi kenen kanssa olimme olleet ja missä. Hän siis huolehti meistä huomaamattamme, kuin suojelusenkeli. Kun viimeistelin kirjaani ”Tuolin takaa” (2018) käteeni sattui vanha, minulle ylioppilasjuhliini osoitettu onnittelusähkösanoma Eskolta ja Leilalta, jossa luki: ”Onneksi olkoon Kari, ihmeiden aika ei ole ohi!” Terävää, mutta hyväntahtoista piruilua. Se oli Eskon puumerkki. Naurattaa vieläkin. Kirjassani kertoilen hieman Merikarviastakin. Kirjaani voi ainakin kysyä Merikarvian kirjastosta. Kiitos Esko ja Leila niistä ihanista kesistä! Kiitos Merikarvialle myös!