Ylämökki, Alamökki, Keskimökki ja muut Pohjansahaan liittyvät muistot - Elämänmeno - Merikarvia-lehti

Ylämökki, Alamökki, Keskimökki ja muut Pohjansahaan liittyvät muistot

Kansakoulunopettaja Ilmi Väätänen (1885-1973) asui yksikseen aivan Pohjansahan kylän keskustassa Rantatien varressa Ylämökissään.

Tällainen oli Ilmi Väätäsen Keskimökki kuvattuna 1950-luvulla.

15.8. 8:04

Tapani Koppinen

Kummitätini, eläkkeellä ollut kansakoulunopettaja Ilmi Väätänen asui yksikseen aivan Pohjansahan kylän keskustassa Rantatien varressa Ylämökissään. Tietääkseni hän oli muuttanut sinne 1940-luvun lopulla jäätyään eläkkeelle Laitilan kunnan Suontaan koulun opettajan virasta.

Aivan Ylämökin vieressä oli hänen niin ikään omistamansa Keskimökki. Siitä edelleen tien samaa puolta pohjoiseen päin mentäessä oli ruoppaaja Mursun kapteenin Osmo Fagerin komea punainen asuinrakennus. Tien samaa puolta edelleen mäeltä alas laskeuduttua tuli eteen Selim Sulon kauppa ja sen takana Kaipion rantaan menevän tienristeyksen takana metsikössä oli tätini niin ikään omistama Alamökki.

Kaikki tätini nämä kolme mökkiä olivat pieniä, huonokuntoisia ja vailla mitään mukavuuksia, ei juoksevaa vettä eikä sähköä. Tädilleni oli ilmeisesti jonkinlainen harrastus omistaa tällaisia arvottomia rakennuksia, joissa ei ollut juuri muuta maata kuin tontin pohja.

Keskimökki tulipesineen vuosien 1953–1957 tunnelmissa.

Pohjansahan kylässä näiden kolmen lisäksi hänen omistuksessaan jossain vaiheessa olivat myös ainakin sellaiset hieman paremmin varustetut mökit kuin Rauvola (Rouva Kaino Aallon postin, Gunnar Fagerin ja Anni Haapaniemen talojen keskellä), Vuorela (Rauvolasta nähden Rantatien toisella puolella), Leimala (hieman pidemmällä Lammelantien varressa) ja Pelkonen, oikeastaan Kumpu (Ahlaisten puolella, Arstelan, Lindbergin talon ja Kallion poikien talon takana).

Palmukarin saari 1950-luvulla, jolloin Väätänen sen osti sen Haminaholman sahan entiseltä työmieheltä.

Näiden lisäksi tädilläni oli Palmu nimiseltä Haminaholman silloisen sahan työntekijältä aikanaan ostettu mökki Kappelin saaren vieressä olevassa Nurkkakarissa, jota silloisen omistajansa mukaan kutsutaan myös Palmukariksi. Palmukarin vieressä olivat Puonti ja Aittakari ja kauempana Köörtilän kalasatamaan päin mentäessä Lännenmäen seppä, missä tätini kaffeepannuja tinattiin.

Palmukari on nykyään tätini ja isäni kuoleman jälkeen sukuni omistuksessa, muut kiinteistöt ovat siirtyneet muiden omistukseen. Alamökkiä lukuun ottamatta muut itse rakennukset ovat edelleen olemassa. Alamökin isäni aikanaan purki, siirsi hirret Palmukariin ja rakensi niistä sinne vanhan savusaunan rinnalle uuden.

Tätini oli syntynyt vuonna 1885 Keski-Suomessa Saarijärvellä ja valmistunut kansakoulunopettajaksi Helsingin opettajanvalmistuslaitoksesta aivan viime vuosisadan alussa. En tiedä, mikä hänet eläkkeelle jäätyään oli tuonut Pohjansahaan, mutta täällä Ylämökkinsä alkeellisissa olosuhteissa hän ilmeisen onnellisena yksikseen ja naimattomana asui ja eli. Hän ei missään tapauksessa ollut mikään talousihminen, ruokansakin hän käsittääkseni keitti pääasiassa kakluunissa. Mutta sivistynyt ja syvästi uskonnollinen hän oli, koitti aina opettaa minulle ja veljilleni ruotsin kieltä.

Hän kuoli vuonna 1973 muutettuaan vain muutamaa kuukautta aikaisemmin mökistään Porin Diakoniaitoksen Honkalaan. Olin tuolloin vasta valmistuneena lakimiehenä auskultoimassa Ulvilan kihlakunnanoikeudessa ja lähin omainen hänen vuoteensa vieressä Porin vanhassa kaupunginsairaalassa poislähdön aikaan.

Innokkaana nuorena juristina selvittelin aikanaan näitä tätini epäselviä kiinteistöomistuksia ja hain hänelle niin sanotun kuulutuslainhuudon useampaan niistä. Jotkut kaupat oli tehty ilman kaupanvahvistajaa ja joissakin oli myyjän nimikirjoituksena pelkkä puumerkki.

Kaipionrantaa ja Aallon rantavaja, joka tunnettiin myös nimellä ”lättähattu”.

Itse olen vuonna 1950 syntynyt alunperin helsinkiläispoika, ja vietin kahden veljeni kanssa tuosta ensimmäisestä vuosikymmenestäni lähtien kesiä tätini luona asuen yleensä hänen luonaan siellä Ylämökissä.

Pohjansahan kylä oli noihin aikoihin vilkas, vaikka Haminaholman sahan toiminta oli jo aikaa sitten päättynyt. Kaipion rannassa oli kalastajien Taisto ja Volde Fagerin verkonkuivatusvajat, joita me veljien kanssa kutsuimme tunnetun sadun kertomuksen mukaisesti hölmöläisten mökeiksi, koska niissä ei ollut ikkunoita.

Myös kalastaja Kaipion ranta ja asumus olivat siinä, ja rannat täynnä komeita kalastuspaatteja pikkupoikien ihmeteltävinä. Rannassa oli myös muita vajarakennuksia, muistan ainakin postirouvan miehen August Aallon kutsuneen heidän rantavajaansa sen kattorakenteen muodon takia “lättähatuksi”.

Porin ja Merikarvian raja tulee mantereelta rannalle Kaipionrannan eteläpuolella olevan niemen (Rakeen nokka) takaa, Prinssijärvestä laskevaa jokea pitkin alittaen Rantatien Saarelan tilan kohdalla.

Joen mereen laskun lähellä oli Hagnerin Selman mökki ja sen jälkeen Paattiniemen talo ja ns. Fästinki, joka on jonkinlainen kallioon louhittu linnoitus. Isäni oli perehtynyt sen historiaan ja muistaisin, että Paattiniemen Taiston kanssa hän kävi siitä keskustelua.

Ylämökki kuvattuna 1960-luvun asussa.

Haminaholman saha oli lopetettu, mutta saaressa, ilmeisesti vanhassa konttorirakennuksessa, asui Virtanen-niminen mies, jonka komeaksi lakatun puupaatin Olympia-merkkinen keskimoottori piti mukavaa tuksuttavaa ääntä. Virtanen toimi käsittääkseni siellä vielä yhtiön lukuun jonkinlaisena vartijana.

Ulospäin Haminaholman saarta mentäessä oli Isoviikin Nikolain ja hänen vaimonsa Ellenin kauniin punainen kalastaja-asumus verkonkuivatusrakennelmineen. Heillä oli toinen paikka itse kylässä, Osmo Fageria vastapäätä Rantatien itäpuolella. Semmoinen pelottava muisto on aivan pikkupojasta, että tämän viimeksi mainitun Isoviikin talon alapuolella oli harmaa pieni mökki, jossa asui joku Heiskaksi kutsuttu ilmeisen alkoholiin taipuvainen mies ja pihalla räyhäsi rautakankeen kytkettynä vihainen rakki niin, että minua pelotti sen ohi kulkeminen.

Kumpu 1970-luvulla.

Kaipionrannasta johtavaa tietä Sulon kaupalle noustessa oli ensin oikealla kaunis vihreäksi maalattu rakennus, sitten samalla puolella rinteessä Fallströmin mökki, sen takana vähän etäämmällä Sainion mummon talo ja vastapäätä tien toisella puolella Helluntaiseurakunnan rukoushuone.

Alamökin vieressä Rantatien toisella puolella oli Halmisen rakennus ja pidemmälle Köörtilään päin mennessä Ranne ja miltei vastapäätä tien toisella puolella merimies Akso Hagnerin (Selma Hagnerin poika) perheen talo. Aksolla oli Kari-niminen pieni poika. Akso oli ulkomuodoltaankin aivan merikarhun näköinen ja minua kovasti säväytti, kun hän joskus syntymäpäivilläni minua onnitellessaan sanoi, että minustakin varmaan tulee isona merikapteeni.

Akso Hagner

Aksolla oli myös Sointu-niminen veli, jonka muistan olleen kaivamassa Palmukariin kaivoa. Meillä oli Palmukarissa Aksolta saatu komea Onnetar-nimisen laivan pienoismalli.

Ilmi-tädin luona vietin kahdestaankin hänen kanssaan kesiä ja minulle on jäänyt mukavia muistoja kylän vilkkaasta pikkupoikien elämästä. Siellä oli ainakin Veikon poika Juhani Fager, rannan kalastajafagerien pojat Pertti ja Seppo, Halmisen Pertti ja joskus myös Sainion mummon lapset tai lapsenlapset, joista yhden muistaisin olleen kaimani.

Osmo Fagerilla oli muistini mukaan Markku ja Folke-nimiset pojat. Ja kauempana Lammelan suunnassa asui isäni vanha sotakaveri Tukkikosken Eero, jota myös Kettu-Eeroksi kuulin tituleerattavan. Hänellä oli Harry-niminen poika. Joskus myöhemmällä iällä muistan olleeni Eerolle kuskina, kun hän möi lastillisen ketunnahkoja jollekin välittäjälle Vammalaan.

Kesät meiltä pikkupoijilta Pohjansahassa menivät kaikenlaisissa puuhasteluissa, usein muistan olleemme uimassa kalastajien paikoissa ja se on jäänyt mieleen, että laiturissa olleiden isojen kalastajapaattien partaalta oli hieno sukellella. Ja muistan ne aamut, kun paatit tulivat apajilta ulkomereltä reunojaan myöden täynnä hopeakylkistä silakkaa.

Joskus olin apuna Ilmi-tädille hevosellaan kyntöä tehneelle Ranta-nimiselle miehelle, jonka sitten myöhemmässä työssäni aikanaan kohtasin, kun hän oli syytteessä henkirikoksesta.

Tädilläni oli Kaipion rannassa hyvin tervattu, mutta profiililtaan aivan onneton jolla. Sitä oli älyttömän raskas soutaa. Se veti kaiken veden perässään. Mutta isäni naureskeli, että se oli varmaan Pohjoismaiden parhaiten tervattu paatti. Käsittääkseni tädilläni oli aikaan ja ehkä paikkaankin nähden suhteellisen hyvä eläke, ja isäni mukaan aina, kun kevät koitti, niin tädille ilmaantui hyvin innokkaita apumiehiä jollan tervaajiksi.

Käsitykseni on, että myöskään Sulon kaupan liikevaihdolle tädin asiakkuus ei ollut onnettomuudeksi. Vietimme kesiä myös perheeni parissa Palmukarissa ja muistan, että maitotinki meillä oli jossakin vaiheessa ainakin naapureilla Ellen Puontissa ja Aittakarissa, mutta jossakin vaiheessa myös Erkkilässä, mikä talo sijaitsi metsässä, Sulon kaupalta itään päin.

Aittakaria emännöi noihin aikoihin Raakel Aittakari, mutta nyt hänen poikansa Jorma vetää puolisonsa Liisan kanssa siellä Meri-Puu Ky-nimistä puusepänliikettä. Myös porilaisilla aikanaan tunnetuilla liikemiemiessuvuilla on ollut kesämökkejä Pohjansahassa, muistuu mieleen ainakin sellaiset firmat kuin Vuorenmaan Sähkö ja Laelman Väri.

Pohjansahan menneisyys on monipuolinen ja mielenkiintoinen. On tietysti Haminaholman saha ja on vuoden 1918 kapina-ajan taistelut, joita Seppo Haukoranta on ansiokkaasti tallentanut. Haukorannan omakustanteessa vuodelta 2009 on kuva Pohjansahan taistelusta 25.2.1918. Siitä ilmenee valkoisten kärkiryhmän olleen Halmisen talon ja Kaipion Kontun välissä Rantatiellä, aivan Alamökin yläpuolella. Ja on äsken mainittu Fästinki, johon tietääkseni Matilda Roslin-Kalliolakin on jotenkin liittynyt. On kalastus- ja maatalouselinkeinot ja muut.

Ulompana merellä on Aspuskeri ja Raitakari ja Reveli ja aselaiva Equityn tarina. Tähän tarinaan isänikin oli jonkin verran perehtynyt. Isä oli innokas kirjallisuuden ja historian harrastaja. Kylään voidaan todeta siis liittyvän harvinaisen monenlaista historiaa: teollisuushistoriaa, elinkeinohistoriaa, kulttuurihistoriaa ja sotahistoriaa. Ainakin näitä.

Pitkäaikaisena Merikarvia-lehden tilaajana olen mielenkiinnolla lukenut vanhan kollegani varatuomari Lauri Hakosalon kirjoittamasta Merikarvian kirkonkylään liittyvästä kotiseutuhistoriasta. Vuosien saatossa on putkahtanut eteeni itse Pohjansahan kylästäkin maailmalle lähteneitä juristeja, näin käsittääkseni ainakin Rannen ja Haapaniemen taloista.

Aktiiviseen ystävääni Lauriin ja hänen kirjoituksiinsa viitaten siis tämän sotkuisen kirjoitukseni mukana toive, että joku asioita paremmin tunteva kaivelisi tätä enemmän tätä ilmeisen mielenkiintoista Pohjansahan kylän historiaa. Asia olisi jälkipolvia ajatellen varmasti tallentamisen arvoinen.

Ja sitä paitsi. Onhan sitä maailmassa tehty jopa kyläkirjojakin. Huonommistakin paikoista.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva laamanni Jyväskylästä

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainokset