Joskus aktiiviurani lopulla tulin päivystykseen Airiston merivartiosemalle. Oli aikainen sunnuntai-aamu. Yöllä oli satanut hieman lunta. Näin tuoreet kissanjäljet aseman edustalla. Meidän maskotti-kissamme oli ollut muutaman päivän poissa. Arvelin kaverimme palanneen.
Misu-kissamme oli minun huolenpitoni varassa. Se oli jonkun huvila-asukkaan ns. kesäkissa. Se teki surutyötä kanssani. Paras koira-ystäväni kun oli äskettäin mennyt koirien taivaaseen.
Lämmitin hyvät "serviisit" ja vein kotiin palanneelle kaverille heti annoksen. Huutelin rakennuksen takana Misua. Ja mitä tulikaan esiin. Oranssinkeltainen helkutin roteva Paraisten laivakolli sieltä tassutteli areenalle. Tuli röyhkeästi huojahdellen ja nykäisi pari kertaa häntääkin. Että merellisiä kavereitahan tässä kait ollaan.
Minä karjaisin, että ei tämä ole mikään "missioonin" katukeittiö". Ja tempasin virka-karviksen kohti epäsuosittua vierailijaa. Kokardi taisi osua siihen kohtaan vierailijan päätä, missä se minullakin oli esillä.
Kolli päästi kauhean sähäyksen tuntiessaan virkavallan saapuvan ilmateitse ohimoon. Samalla se tempaisi kymmenkiloisen kehonsa ylös, suoritti ilmassa 180 asteen käännöksen. Neliveto kävi jo täysillä ilmalennon aikana. Yksi nykäys alas tullessa ja oltiinkin jo rakennuksen alla.
Minua vähän nolotti töykeyteni. Olisi edes hiukan raapaissut minua. Silloin virkavallan väkivaltaisesta vastustamisesta olisi ollut kysymys. En tullut ajatelleeksi, että kollihan oli tullut pitkän matkan. Suorittaakseen luonnollisen palveluksen, rakkauden kipeälle Misulle.
Kyllä Misukin sitten ilmaantui. Vähän ujostellen. Ilmeisesti muistellen rietasta hääyötä. Kun prosessin positiiviset tulokset tulivat kesän alussa näkyviin kellertävissä "kurahousuissaan". Muistin heidän oranssihousuisen isänsä kiireisen lähdön, ilman lähtöpusuja.
Uskon vakaasti, että edesmennyt koirani olisi ollut vieraan käsittelystä, samaa mieltä kanssani.
Kalevi Pirttijärvi
Ylimerivartija evp.
Lauttijärveltä